Se tunne.
Se tunne jonka jokainen valo- ja äänimies, muusikko, kauppamatkustaja ja rekkakuski tietää.
Matka helsinkiin on ollut loputon.
Kalmankeltaisen ja epäinhimillisen suurpainenatriumvalaistuksen hehku märässä asvaltissa. Taukoamaton sade. Yksikerroksiset pimeät omakotitalot, teollisuuskiinteistöt ja kylmäasemat ovat siivittäneet alakuloista ajoa kohti kotia. Kotia joka toisille on perhe joka nukkuu tyytyväisenä lähiössä, alitajuisesti odottaen isää keikalta. Toiselle se merkitsee tyhjää olutpullojen ja tupakantumppien kirjailemaa poikamiesboksia jossa ei elämä syki muun kuin homeen muodossa. Home kasvaa vihertävinä laikkuina puolityhjissä pulloissa, roskapussien sisään höyrystyneessä tummenevassa nesteessä ja kaikessa siinä orgaanisessa kuonassa jota piittaamattomuus, kuolema, alkoholismi ja luovuttaminen kasvattaa 24-neliöisessä Hermannin kaupunginosan pimeässä yksiössä.
Joillekin se matka päättyy vain tietoon, että aamulla se jatkuu jälleen. Sama matka loppusyksyisessä suomessa. Aina vain.
"Huominen keikka on muuten peruttu."
SAATANA!
SIISTIÄ!
JÄTTÄKÄÄ MUT KURVIIN!
Kolme Kaisaa, Iltakoulu, Tenkka. Pilkku.
"Antakaas pojat mullekin yks hatsi, en oo kymmeneen vuoteen polttanut! Pitää juhlia tätä onnea."
Yksi ainoa hatsi. Psykoaktiivista päivänkakkaraa.
Koko maailma vääntyi kuin kaulittuna kaksiulotteiseksi.
Musta tuli korttipakan jätkä. Kävelin kuin egyptiläinen hankalasti nykien pitkin Hesaria, suunnaten vaappumiseni kohti Tintin Grilliä.
Kahden portaan nouseminen kohti tätä keltaisena hehkuvaaa Shangri-La:ta tuntui kuin olisi kiivennyt vuorelle.
Perillä odotti vanha aasialainen nainen, joka muutti kokoa sen mukaan hengitinkö ulos- vai sisäänpäin. Sisään henkeä vetäessäni laajeni ympäröivä maailma, pingottuen äärimmilleen kun keuhkoni olivat täyttymässä, ja samalla nainen kutistui siinä keskellä.
"Mitä saisi olla?"
"Mm-mmakkara-P-P-Perunat. Huhhuh."
Mustavalkoiset makkaraperunat!
Harmaita perunoita ja makkaraa ja vain häivähdys punaista ketsupissa.
Oli vitun vaikea liikkua. Rahjustin viereiseen leikkipuistoon ahmimaan pimeässä.
Makuaisti oli hävinnyt mutta tunsin kuinka kalpeat ranskalaiset ja jauhoiset lenkkimakkaran palaset kolisivat tyhjään tynnyriin. Vatsaani.
Maailma oli edelleen kaksiulotteinen ja minua vitutti suunnattomasti.
Yritin purkaa vihaani potkaisemalla viereistä puuta, mutta paperinohut 2D -jalkani viuhui puoli metriä ohi!
LISÄÄ MAKKARAPERUNOITA! JA SASSIIN!
Olin vakuuttunut että uusi annos samalta snägäriltä palauttaisi maailman takaisin raiteilleen ja täyttäisi tuon ammottavan tyhjiön sisälläni.
Pian olin taas sysipimeässä leikkipuistossa ja tungin ruokaa sisääni niin nopeasti kuin pystyin, sillä nyt vatsassani asuva musta aukko oli jo vaarassa laajentua ja imaista minut sisäänsä kokonaan, ellen saisi täytettyä sen tahtoa.
Vähän helpotti.
Oli aika liikkua kohti Töölöä.
Käveleminen oli hidasta. Aika venyi ympärilläni ja kuulin toisella puolella katua kulkevan naisen ajatukset. Ne eivät olleet miellyttäviä.
Naisen hupun sisään kätkeytyi pää, jossa kaikesta päätellen asui ameeba. Se porisi ja pulputti vieraalla kielellä telepaattista digitaalista hälyä.
Mitähän hittoa siinä sätkässä oikein oli?
Päästyäni Töölönlahtea edeltävän junasillan kohdalle aloin olla tylsistynyt.
Huvitin itseäni yrittämällä kulkea silmät kiinni suoraan.
Turha toivo. Aina välillä törmäsin seinään tai tipahdin autotielle.
Sitten päätin kulkea takaperin silmät kiinni.
Taisin kulkea lähinnä ympyrää pitkin jalkakäytävää ja minut herätti tästä toiminnasta auto, joka kääntyessään Vauhtitielle roiskautti ryöpyn kuraa naamalleni.
NÄLKÄ. TAAS.
Mutta mistä ruokaa?
Töölöntorin grilli!
Makkaraperunat.
Miten on mahdollista että ruoka joka luukusta ojennettiin muuttui mustavalkoiseksi heti kun sain sen käsiini?
Makuaistini ei myöskään ollut palautunut, mutta sisälläni kytevän imploosion riski oli jo vähentynyt.
Istuin Alkon portailla ja keskustelin harmaalokin kanssa. Se oli yrittänyt tehdä tuttavuutta Alepan oven viereen sammuneen spurgun kanssa, mutta koska mies ei ollut juttutuulella, se läpytti luokseni kylmillä räpyläjaloillaan. Annoin sille pari perunaa.
Pian olisin kotona.
Kotitaloni ulko-ovella vatsaani kouristi. Olin edelleen ihan pöllyssä ja humalassa ja vaikka olin jo ottanut avaimet esiin, jouduin toteamaan että en voi mennä sisään.
Mun on ihan pakko saada lisää makkaraperunoita tai kuolen.
Mutta mistä?
Jaskan Grilli.
Ei voi mitään.
Pakko.
Jaskan grillin edessä vääntelehdin ja pohdin voinko ottaa Publinskin, kun tuota pottua on jo tullut vähän kiskottua pitkin matkaa...
EI. MAKKARAPERUNAT.
Kävelin jo normaalilta näyttävässä öisessä töölössä takaisin kohti kotia.
Temppeliaukion kirkko kohosi eteeni kuin maahan uponnut avaruusalus Orwellin Maailmojen Sota -teoksessa. Jos tälle illalle voisi saada kunniakkaan päätöksen, sen täytyy tapahtua kirkon huipulla makkaraperunoita ahmien!
Oli todella pimeää ja tiesin ettei yksikään aukion mummoista olisi hereillä hälyttääkseen poliisin nähdessään omituisen nahkatakkisen hahmon kiipimässä kuin pulska ninja ylös kaarevaa seinää –valkoinen snägäripussi kädessään.
Jumalauta että kuumotti kiivetessä, kun kupariset seinärakenteet ritisi ja natisi allani!
Lasilevyjen läpi kuvastui pimeä kirkko ja urkupillit suoraan allani.
Nyt jos putoaisin lasin läpi, niin saisinpahan tyylikkään lopun. Hyvässä lykyssä vasta aamun ensimmäinen japanilainen turistiryhmä bongaisi tuon verisen, vähän joulupukkimaisen mutta mustaan pukeutuneen hahmon roikkumassa kapeimpien urkupillien lävistämänä.
Luulisivat sitä kenties alttaritauluksi.
Saavutin kirkon huipun ja tunsin ehkä samaa ylpeyttä kuin vuorikiipeilijä.
Olin selvinnyt elossa pitkästä ja vaarallisesta matkasta. Nyt nauttisin viimeiset makkaraperunat tällä loputtomalla vaelluksella.
Ahmin annostani vähän hitaammin kuin edellisiä.
Nyt maistoin jo jotain ja se oli inhoamani kurkkusalaatti. Ei se mitään.
Sain rasian tyhjäksi ja taitoin sen muovipussiin. Pidin pussia molemmin käsin kahvoista ja katsoin kuinka tuuli pullisti sen ja riisti otteestani. Pussi lensi yli kirkon seinämän ja laskeutui alas sisäänkäynnin eteen.
Silloin minua alkoi huimata.
Ja tämä olo... Oksennus!
Valtava pato murtui sisälläni ja massat syöksyivät läpi turbiinin sellaisella voimalla että luulin lentäväni pussin perässä alas kuin raketti.
Keuhkojeni pohjilta alkoi alkukantainen karjunta samalla kun kaikki päivän ja illan aikana nauttimani materia paiskautui aivan keskelle kirkon lakea.
Silloin astuin omaan oksennukseeni. Horjahdin.
Jalkani pito petti allani viettävän kirkon seinämässä ja kaaduin taaksepäin. Kirkon märät lasit olivat liukkaat kuin jää. Kierin kirkon seinää alas kiihtyvällä vauhdilla ja luovuin ajatuksestakin pistää vastaan. Kuperkeikkojen ja kolinan viemänä iskeydyin alhaalla kiveykseen. Jäin paikalleni. Katsoin surrealistista näkyä.
Näytti siltä että maailman suurin lintu on käynyt paskomassa Temppeliaukion kirkon katolle!
Kuin Kalevalan Kokko tai joku muu tarujen lentävä peto!
Ainoastaan minä tiesin että kyseessä oli vain roudari.
Matkallaan kotiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti