maanantai 20. lokakuuta 2014

Psykotrooppinen makkaraperuna-Via Delirium Dolorosa.

Se tunne.
Se tunne jonka jokainen valo- ja äänimies, muusikko, kauppamatkustaja ja rekkakuski tietää.
Matka helsinkiin on ollut loputon.
Kalmankeltaisen ja epäinhimillisen suurpainenatriumvalaistuksen hehku märässä asvaltissa. Taukoamaton sade. Yksikerroksiset pimeät omakotitalot, teollisuuskiinteistöt ja kylmäasemat ovat siivittäneet alakuloista ajoa kohti kotia. Kotia joka toisille on perhe joka nukkuu tyytyväisenä lähiössä, alitajuisesti odottaen isää keikalta. Toiselle se merkitsee tyhjää olutpullojen ja tupakantumppien kirjailemaa poikamiesboksia jossa ei elämä syki muun kuin homeen muodossa. Home kasvaa vihertävinä laikkuina puolityhjissä pulloissa, roskapussien sisään höyrystyneessä tummenevassa nesteessä ja kaikessa siinä orgaanisessa kuonassa jota piittaamattomuus, kuolema, alkoholismi ja luovuttaminen kasvattaa 24-neliöisessä Hermannin kaupunginosan pimeässä yksiössä.

Joillekin se matka päättyy vain tietoon, että aamulla se jatkuu jälleen. Sama matka loppusyksyisessä suomessa. Aina vain.
"Huominen keikka on muuten peruttu."

SAATANA!
SIISTIÄ!
JÄTTÄKÄÄ MUT KURVIIN!

Kolme Kaisaa, Iltakoulu, Tenkka.   Pilkku.

"Antakaas pojat mullekin yks hatsi, en oo kymmeneen vuoteen polttanut! Pitää juhlia tätä onnea."

Yksi ainoa hatsi. Psykoaktiivista päivänkakkaraa.

Koko maailma vääntyi kuin kaulittuna kaksiulotteiseksi.
Musta tuli korttipakan jätkä. Kävelin kuin egyptiläinen hankalasti nykien pitkin Hesaria, suunnaten vaappumiseni kohti Tintin Grilliä.
Kahden portaan nouseminen kohti tätä keltaisena hehkuvaaa Shangri-La:ta tuntui kuin olisi kiivennyt vuorelle.
Perillä odotti vanha aasialainen nainen, joka muutti kokoa sen mukaan hengitinkö ulos- vai sisäänpäin. Sisään henkeä vetäessäni laajeni ympäröivä maailma, pingottuen äärimmilleen kun keuhkoni olivat täyttymässä, ja samalla nainen kutistui siinä keskellä.

"Mitä saisi olla?"

"Mm-mmakkara-P-P-Perunat. Huhhuh."

Mustavalkoiset makkaraperunat!
Harmaita perunoita ja makkaraa ja vain häivähdys punaista ketsupissa.
Oli vitun vaikea liikkua. Rahjustin viereiseen leikkipuistoon ahmimaan pimeässä.
Makuaisti oli hävinnyt mutta tunsin kuinka kalpeat ranskalaiset ja jauhoiset lenkkimakkaran palaset kolisivat tyhjään tynnyriin. Vatsaani.

Maailma oli edelleen kaksiulotteinen ja minua vitutti suunnattomasti.
Yritin purkaa vihaani potkaisemalla viereistä puuta, mutta paperinohut 2D -jalkani viuhui puoli metriä ohi!

LISÄÄ MAKKARAPERUNOITA! JA SASSIIN!

Olin vakuuttunut että uusi annos samalta snägäriltä palauttaisi maailman takaisin raiteilleen ja täyttäisi tuon ammottavan tyhjiön sisälläni.

Pian olin taas sysipimeässä leikkipuistossa ja tungin ruokaa sisääni niin nopeasti kuin pystyin, sillä nyt vatsassani asuva musta aukko oli jo vaarassa laajentua ja imaista minut sisäänsä kokonaan, ellen saisi täytettyä sen tahtoa.

Vähän helpotti.
Oli aika liikkua kohti Töölöä.
Käveleminen oli hidasta. Aika venyi ympärilläni ja kuulin toisella puolella katua kulkevan naisen ajatukset. Ne eivät olleet miellyttäviä.
Naisen hupun sisään kätkeytyi pää, jossa kaikesta päätellen asui ameeba. Se porisi ja pulputti vieraalla kielellä telepaattista digitaalista hälyä.
Mitähän hittoa siinä sätkässä oikein oli?

Päästyäni Töölönlahtea edeltävän junasillan kohdalle aloin olla tylsistynyt.
Huvitin itseäni yrittämällä kulkea silmät kiinni suoraan.
Turha toivo. Aina välillä törmäsin seinään tai tipahdin autotielle.
Sitten päätin kulkea takaperin silmät kiinni.
Taisin kulkea lähinnä ympyrää pitkin jalkakäytävää ja minut herätti tästä toiminnasta auto, joka kääntyessään Vauhtitielle roiskautti ryöpyn kuraa naamalleni.

NÄLKÄ. TAAS.

Mutta mistä ruokaa?
Töölöntorin grilli!
Makkaraperunat.
Miten on mahdollista että ruoka joka luukusta ojennettiin muuttui mustavalkoiseksi heti kun sain sen käsiini?
Makuaistini ei myöskään ollut palautunut, mutta sisälläni kytevän imploosion riski oli jo vähentynyt.
Istuin Alkon portailla ja keskustelin harmaalokin kanssa. Se oli yrittänyt tehdä tuttavuutta Alepan oven viereen sammuneen spurgun kanssa, mutta koska mies ei ollut juttutuulella, se läpytti luokseni kylmillä räpyläjaloillaan. Annoin sille pari perunaa.

Pian olisin kotona.
Kotitaloni ulko-ovella vatsaani kouristi. Olin edelleen ihan pöllyssä ja humalassa ja vaikka olin jo ottanut avaimet esiin, jouduin toteamaan että en voi mennä sisään.
Mun on ihan pakko saada lisää makkaraperunoita tai kuolen.

Mutta mistä?
Jaskan Grilli.
Ei voi mitään.
Pakko.

Jaskan grillin edessä vääntelehdin ja pohdin voinko ottaa Publinskin, kun tuota pottua on jo tullut vähän kiskottua pitkin matkaa...

EI. MAKKARAPERUNAT.

Kävelin jo normaalilta näyttävässä öisessä töölössä takaisin kohti kotia.
Temppeliaukion kirkko kohosi eteeni kuin maahan uponnut avaruusalus Orwellin Maailmojen Sota -teoksessa. Jos tälle illalle voisi saada kunniakkaan päätöksen, sen täytyy tapahtua kirkon huipulla makkaraperunoita ahmien!
Oli todella pimeää ja tiesin ettei yksikään aukion mummoista olisi hereillä hälyttääkseen poliisin nähdessään omituisen nahkatakkisen hahmon kiipimässä kuin pulska ninja ylös kaarevaa seinää –valkoinen snägäripussi kädessään.
Jumalauta että kuumotti kiivetessä, kun kupariset seinärakenteet ritisi ja natisi allani!
Lasilevyjen läpi kuvastui pimeä kirkko ja urkupillit suoraan allani.
Nyt jos putoaisin lasin läpi, niin saisinpahan tyylikkään lopun. Hyvässä lykyssä vasta aamun ensimmäinen japanilainen turistiryhmä bongaisi tuon verisen, vähän joulupukkimaisen mutta mustaan pukeutuneen hahmon roikkumassa kapeimpien urkupillien lävistämänä.
Luulisivat sitä kenties alttaritauluksi.

Saavutin kirkon huipun ja tunsin ehkä samaa ylpeyttä kuin vuorikiipeilijä.
Olin selvinnyt elossa pitkästä ja vaarallisesta matkasta. Nyt nauttisin viimeiset makkaraperunat tällä loputtomalla vaelluksella.
Ahmin annostani vähän hitaammin kuin edellisiä.
Nyt maistoin jo jotain ja se oli inhoamani kurkkusalaatti. Ei se mitään.
Sain rasian tyhjäksi ja taitoin sen muovipussiin. Pidin pussia molemmin käsin kahvoista ja katsoin kuinka tuuli pullisti sen  ja riisti otteestani. Pussi lensi yli kirkon seinämän ja laskeutui alas sisäänkäynnin eteen.

Silloin minua alkoi huimata.
Ja tämä olo... Oksennus!
Valtava pato murtui sisälläni ja massat syöksyivät läpi turbiinin sellaisella voimalla että luulin lentäväni pussin perässä alas kuin raketti.
Keuhkojeni pohjilta alkoi alkukantainen karjunta samalla kun kaikki päivän ja illan aikana nauttimani materia paiskautui aivan keskelle kirkon lakea.
Silloin astuin omaan oksennukseeni. Horjahdin.
Jalkani pito petti allani viettävän kirkon seinämässä ja kaaduin taaksepäin. Kirkon märät lasit olivat liukkaat kuin jää. Kierin kirkon seinää alas kiihtyvällä vauhdilla ja luovuin ajatuksestakin pistää vastaan. Kuperkeikkojen ja kolinan viemänä iskeydyin alhaalla kiveykseen. Jäin paikalleni. Katsoin surrealistista näkyä.
Näytti siltä että maailman suurin lintu on käynyt paskomassa Temppeliaukion kirkon katolle!
Kuin Kalevalan Kokko tai joku muu tarujen lentävä peto!

Ainoastaan minä tiesin että kyseessä oli vain roudari.
Matkallaan kotiin.





tiistai 14. lokakuuta 2014

Vitut viskistä ja saksalainen sairaskertomus.

Olen sairauslomalla.
Ajattelinkin siis kertoa erään sairaan tarinana vuosien varrelta!
Olin sen jo unohtanut, mutta vuoteessa maatessani ajatukseni kuljettivat minua n. 15 vuotta taaksepäin.

Mutta ensin.
Tiedoksi kaikille:
Viski on paskaa juomaa, vaikkakin viinaa.
Älkää itkekö siellä.
Viski EI sovi alkoholisteille, joilla on mahahaava tai muuten viinan aiheuttamaa närästystä.
Viski voi alkaa närästää meitä jo pieninä annoksina.
Sen lisäksi se on kallista.
Eli paskaa.
Viskimessut on täten myös paskaa.

Jokaista minulle tarjottua viskipaukkua vastaan joudun siemailemaan 3 valkovenäläistä.
Eli jos tallilla tai baarissa tulet akkuhappoa minulle tyrkyttämään, niin varmista että sopivat ainekset mahalaukkuni happotasapainon säilyttämiseen ovat baarimestarin ulottuvilla:

Votka (triplana)
Kahlua (tuplana)
Maito

Kiitos.

Sitten siihen turinointiin.
En muista olinko äänihommissa vai osuinko vain paikalle jossain päin saksaa festarille, jossa esiintyi suomalainen huono yhtye.
Osa bändin miehistöstä oli aika "Tammerkosken sillalla" eli makasi maassa pitkin pituuttaan.
Loppuillasta kaikki pääsivät kuitenkin baariin.
Tässä paikallisessa baarissa oli muuan iso täti nimeltä Helga.
Helga oli hameensa ja meikkinsä alla kuitenkin raavas mies, ja alkoi tehdä lähempää tuttavuutta erääseen suomalaiseen silkohapsiseen kitaristiin.
Helga luovutti viimeistään silloin, kun pojan silmät painuivat kiinni ja naama valui kolpakkoon.

Bändikaverit päättivät tehdä jäynän, ja raahasivat sammuneen kitaristin (vai oliko se basisti?) hotellihuoneeseen. He riisuivat kaverilta vaatteet, lainasivat joltain goottitytöltä huulipunaa ja pussailivat jälkiä tämän takalistoon ja alavatsaan ja kai vähän sohivat sitä sinne minne Valvira ei näe.
Seuraavaksi ne peijakkaat saivat jostain Tabascoa, ja tiputtelivat sitä kys. herran peräarkkuun.
Tämän jälkeen he peittelivät kaverinsa ja jättivät yöpöydälle lapun:

"I love you! Thanks for the night! -Helga"

Seuraavana aamuna muu yhtye oli hotellin aamiaissalongissa.
Kitaristi saapuu alas portaita muina miehinä eikä nosta mitään meteliä tapahtuneesta.
Joku yhtyeestä kysyy:
-"Onko darra? Nukuttiko?"
-"Ei, ihan jees. Tuli nukuttua hyvin. Taisin sammua" -teeskenteli hän.

Saksa on paska maa.
Mutta ei niin paska kuin Suomenmaa,
tuo synnyinmaa.
Maa kallis isien.

Niin, totuus hintatasosta on painettu jo kansallislaulun sanoihin.
Hävettävää.



sunnuntai 5. lokakuuta 2014

Tiedätkö mitä tein viime viikonloppuna?

No minäpä kerron mitä tein viikonloppuna.
Minä painoin valopöydän GO -nappia yht. n. 400 kertaa.

Otin tuurauskeikan erään iskelmähtävän yhtyeen valaisijana, koska heidän vakioalkoholistinsa oli estynyt, tai ounasteli huonoja keikkoja ja siirsi vastuun minulle.
Koska kyseessä oli hyvä ystäväni, otin asiakseni paneutua musiikkiin kunnolla ja ohjelmoin valotilanteet asian vaatimalla vakavuudella kaikkiin biiseihin.
Yhtyeen musiikki on mielestäni täyttä sontaa, joten vitutus oli jo valmiiksi sisäänrakennettu tähän viikonloppuun.
Ensimmäinen keikka oli jossain viiden pennin saluunassa.
Lava oli pieni ja valot ängettiin väkisin lavalle. PA tuotiin myös itse mukana.
Ainahan ammattilainen työnsä hoitaa, mutta yleisöä kun tässä hikikammarissa oli noin 12 maksanutta asiakasta, aloin potea heti alkumetreillä kaljanpuutetta. Etusormeni kuitenkin teki työtä käskettyä ja naputti menemään kuin 1900-luvun alun lennätin.
Keikan huumassa muistin Huuto.netissä olevan sähköttimen.
http://www.huuto.net/kohteet/vanha-sahkoinen-lennatin/332677269
Jos pulttaisin vastaanottimen GO-nappiin kiinni, voisin ajaa valotilanteet kotoani, seuraten keikkaa vaikka miksaajan puhelimen skypestä!
Joo-joo, huono vitsi, mutta antoi jotain lohtua keikan aikana.

Keikka kääntyi myös aikamoiseksi vitsiksi.

Lava oli niin pieni että basistiystäväni siirtyi soittamaan lavan kaiteeseen viritettyyn cowboy-satulaan.
Tästähän vallan villiintyi kaksi paikallista emakkoa!
Harjaksensa blondanneet ja käkkyrälle kähertäneet pulleat naaraat alkoivat hyppiä ja sohia maalatuilla sorkillaan basistin sukuelimiä.
Basisti aikansa pystyi bassollaan blokkaamaan näiden pinkkien rakennesorkkien sivallukset, mutta jossain vaiheessa toinen emakoista pääsi kourimaan, ja basistin ilme oli surkeaa katseltavaa.

Ei siinä mitään, mutta seuraavaksi nämä kiimaiset sikaeläimet alkoivat pähkäillä kokemaansa ja miettivät sormillaan mittailemalla että minkähänkokoinen penis basistin pöksyistä löytyy.

Bassotaiteilija näytti tässä vaiheessa siltä että on todella lähellä iskeä Fenderillä kummatkin ämmät kanveesiin. Leppoisana miehenä ei kuitenkaan hiiltynyt enempää, vaan siirsi huomionsa lavalla oleviin tuoppeihin, joita kumosi muutaman yhdellä huikalla vain hampailla tuopista kiinni pitäen soittonsa lomassa.
Tämä taas teki vaikutuksen pariin paikalla olleeseen karjuun, jotka hyppivät innoissaan kaljatempun johdosta.

Paska keikka.

Keikan jälkeen loukattu basisti otatti bussimatkalla kuvia kiveksistään. Purki kai seksuaalista turhaumaansa, jonka nämä naishirviöt olivat aiheuttaneet.
Olisi aika vittumaista olla basisti.
Eikä valaisijana aina ole herkkua myöskään.

Seuraava etappi oli Tampere. Ihan horroria myös.
Tämän yhtyeen kanssa en enää työskentele.
Paitsi lennättimen avulla Skypen kautta.


tiistai 30. syyskuuta 2014

Olet mitä juot

"Olet mitä syöt".
Pitää paikkansa.
Jossain vaiheessa kun alkoholinkäyttö on runsasta, sanonnan voi muuttaa muotoon:
"Näytät siltä mitä juot".
On tavallaan surullista - suorastaan säälittävää, että 43-vuotiaan miehen ruumis muuttaa muotoaan lempiharrastuksen takia.
Katselin itseäni tänään kokovartalopeilistä ja en voinut olla huomaamatta sitä tosiasiaa, että viinanjuonti ja kaljankiskonta on muokannut kehostani hyvin omituisen. Olenko ihmisevoluution huippu, vai kemikaalin raiskaama organismi?

Minulla on klassinen saunaseuralaisen ruumiinrakenne:
Tikkujalat, joissa pari suonikohjua
ja turvonnut kaljalla hankittu vatsa, jonka rasvakerros kuristaa lääkärin mukaan sisäelimiäni, aiheuttaen tulehdustilan ja terveysvaivoja yhdessä suuresti nautitun ohrapirtelön kanssa.

Naamastani näkee että tiukka viina maistuu.
Poskissani on turvotusta ja verisuonet ovat pinnassa vuosikymmenten jallukarkeloiden nostamina.

En pidä itseäni kovin viehättävänä, ja eräs exäni patistikin minua salille ja alkoholittomaan elämään.
Ei onnistunut.
Kävin kerran salilla. Se oli elämäni ensimmäinen ja viimeinen kerta!
Astuin täysin vieraaseen maailmaan, jossa suvereenisti laitteesta toiseen hypähtelevät jäntevät hahmot hikoilivat päivän ylimääräisiä hiilareita pois, ja proteiinijuomia kiskoen nostivat puntteja.
Mä nostelen koko päivän valoja, laatikoita, kaapeleita ym.
En todellakaan ala kiskomaan jotain punttia sen jälkeen kun on koko päivän festarilla kiskonut 125A kaapelia käsin mutaisella kentällä!

Tajusin että ei musta ole siihen. Siis treenaamaan ja näyttämään "hyvältä".
Mä rakastan itseäni ja kaljankittausta niin paljon että ei mun tarvitse muuttaa olemustani sillä kustannuksella että olisin onneton raitis hermoraunio.
Kuolen varmasti tähän harrastukseeni, mutta monta kokemusta rikkaana, hauskaapitävänä tuurijuoppona roudarina.
Haluan että hautakivessäni lukee:

Tässä lepää ___ _____, rauha hänen viinanhajuiselle muistolleen.
Kuolo miehen sammuttaa, vaan janoansa ei milloinkaan!
Tai jotain muuta skeidaa.

Kukkia ei tarvitse tuoda, mutta haudalleni saa tulla sammumaan ja pitämään hauskaa.

maanantai 22. syyskuuta 2014

Roudari tulee lankoja pitkin huonona hetkenä

Imatra.
Ensimmäinen ihminen jonka kaupungissa näin oli känninen skini, jonka roikkuvien urban camo -housujen molemmista takataskuista sojotti rullakebab! Kuin kaksi paksua antennia. Monikulttuurisuus voi siis hyvin Imatralla.

Ryypättiin basistin kanssa yötä myöten valkovenäläisiä hotellihuoneessa.
Samassa hotellissa oltiin muutamia vuosia sitten. Oli vähän tylsää ja ajateltiin viihdyttää itseämme.
Koska huoneen varusteluun kuului puhelinluettelot, otin yhteyttä sattumanvaraisesti valittuun numeroon.
Kello oli siis kolme yöllä.
Puhelimeen vastasi vanhahko miesääni.
Mies: Haloo?
Minä: Terve! Nyt on kuulkaas sellainen jymyjuttu että saisinko vaimonne puhelimeen? Meillä olisi aivan mahtavia värkkejä hänelle petihuoneen puolelle!
Mies: Vaimoni kuoli viikko sitten.
Minä: ööh, tämä tuli siis vähän pahaan aikaan... öö.. pahoittelen.

Voi paska.

Ei voinut kuin jatkaa ryyppäämistä.
No nyt ei ole puhelinluetteloitakaan enää, joten ei voi todellakaan muuta kuin ryypätä.
Alkaa se vitutuskin jota podin edellisessä tekstissä vihdoin laimeta.
Hiphei



Alkoholisti palaa ryyppäämästä ja löytää ikävän yllätyksen työpisteeltään

Olen 43-vuotias ääni- ja valotekniikan ammattilainen. Siis roudari. Oikea vanhanliiton mies.
Minä rakastan viinaa. Viina rakastaa minua. Ainoastaan terveyteni ja naissuhteeni (Äiti ja pari exää) eivät rakasta suhdettani alkoholiin.
Olen onnellinen kännissä. Hauska. En tappele paljon ja viinanjuonti on aivan saatanan mukavaa vielä näin 30 vuotta täysillä ryypättyäni.
Tämä blogi kertoo tapahtumista joita vain ryyppäävä roudari voi kokea (jätän artistit nimeltä mainitsematta, sori). 
Viinan iloista ja kiroista.

7 päivän ryyppyputki takana. Oli ensin pari keikkaa jonka jälkeen firman virkistysmatka Tallinnaan jatkui spontaanisti ylimääräisillä neljällä päivällä koska kalenterissa oli tyhjää. 
Viinamäki vanhassakaupungissa oli jyrkkä kuten aina, ja Superalkon tuliaiset juotiin jo maissa.
Palasin viimeisellä lautalla Stadiin. 
Kello oli kuitenkin jo yksi yöllä, joten otin taksin varmuuden vuoksi suoraan duuniin, varaston taukohuoneeseen. Siellä sohvalla retkotin kahdeksaan asti jolloin piti alkaa huoltaa äänipöytää studion puolella. 
WC:n peilissä katsoi tutiseva, violetti naama. Sillä oli keltaista kuolaa parrassa, harottava punainen katse ja Hendricks Ginillä raikastettu hengitys. Kaljussa oli verinen naarmu luultavasti humalaisesta break dance -kokeilusta johtuen. Ei siis mitään normista poikkeavaa. TÖIHIN!

Vittu saatana. Testihuoneeseen pöydän kärrättyäni muistin että mulla on työharjoittelija tänään.
Tuo saatanan nörtin näköinen nelikymppinen, joka istua jäpöttää jakkaralla eikä edes tervehdi.
Heti kun alan ruuvata pöydän fadereiden paneeleita irti, tää jätkä, josta näkee että se on ikuinen harjoittelija koska on niin ärsyttävä että kukaan ei palkkaa sitä, alkaa näsäviisastelemaan ja selittämään miten sillä on API:n Lunch Boxit himassa ja tää testihuone ei ole läheskään sen hyväksymien parametrien mukainen mitä tulee kotistudion vaatimuksiin. 
Mä katsoin sitä kolme sekuntia, ajatellen miten väännän ja rusennan siltä noi ylikokoiset Roy Orbison-lasit mutkalle, tungen sormet sen sieraimiin, ja raahaan sen perässäni valokalustopuolelle ja ripustan pistenosturista kattoon loppupäiväksi miettimään akustiikkaansa. Saatana.

"OK" -sanoin.
Aloin ruuvata seuraavaa lonkeron liimaamaa paneelia irti.
"Mun omat lähtökohdat mitä tulee pöytiin on että Neve tai ei mitään. Tai no, SSL on ihan jees, mutta liian kuolleet etuasteet"

Nyt. Palaa. Käämi.

"Ja mä haen aina analogista lämpöä etuasteista"

Sitten mä aloin täristä. En darrasta vaan vihasta.
Mä VIHAAN työharjoittelijoita!!!!!
Eikö niitä voi seuloa jotenkin niin, että tollaset ikuiset näsäviisaat nippelipellet joista ei ole edes siivoamaan, voisi jäädä pätemään vaikka Suomi24-palstalle? 

Sanoin sille: "On pari juttua mitä mä en siedä työharjoittelijoissa. Mä en jaksa teknistä päsmäröintiä, koska se on epäoleellista, äläkä ainakaan ala kertomaan mulle sun nettideiteistä. Viimeinen asia mitä mä haluan aamulla kuunnella on ihmisten nettideittijutut."

Se luuli että mä vitsailen.
Meillä oli kerran joku työllistämisprojektin asiakas hommissa pari kuukautta.
40v. pöhelö jolle piti kädestä pitäen näyttää miten laatikko suljetaan. Ja avataan. Ja kuinka clampit kiristetään ja joka ikinen muukin asia piti opettaa kuin vammai... Ei, jokainen vaikeastikin kehitysvammainen olisi oppinut paremmin duunin kuin tää jätkä. Se vouhotti menemään yli-isoissa purjehduskengissä ja 80-luvun porkkanafarkuissa kuin Matti Nykäsen veli ja rikkoi kaiken. Sen lisäksi se joka vitun viikko aloitti maanantain kertomalla viikonlopun nettitreffeistään todella innoissaan!

No niin mutta nyt tämä uusi harjoittelija luuli että pilailen ja alkoi heti pälättämään kuinka se olikin itse asiassa just perjantaina nettitreffeillä ja että "se on nykyään ihan jees, ja se on löytänyt tällaisen Tinder-appsin"

AAAAAAAAARGH!!!!
  
Käskin sen kahville välittömästi.
Ihan kauhea päivä.
Sen lisäksi kello 2 lähtee keikkabussi Imatralle. Ja seuraavana päivänä Nokialle.

Pakko. Vetää. Kännit.